Muistolauseita

OMISTUSOSIA

Lämmöllä muistaen

Muistoa kunnioittaen

Kiitos äiti (isä) suuresta rakkaudesta

Kiitollisena äidille (isälle)

Kaivaten sinua äiti (isä)

Rakkaudella äidille(isälle)

Äitiä (isää) muistaen

Äidin (isän) muistolle

Suurella rakkaudella

Muistosi säilyy aina

Olet aina sydämessäni

Rakastettu- kaivattu

Kiitollisena muistaen

Syvästi kaivaten

Jälleennäkemisen toivossa

Lepää Herrasi huomassa

Lepää rauhassa

Jumalan rauhaa

Rauhaisaa lepoa

Hyvälle naapurille

On maa, johonka kaikki polut katoaa.

Ken siellä on, ei katso heijastusta,

mikä meitä valaisee, kun tie on musta.

Hän katsoo silmiin itse Olevaa.

On rauhan maa.

-Saima Harmaja-

Päivä kun nousee, niin sammuvi tähti.

Ei se ijäks’ sammu, ken elämästä lähti.

Nuku tähti helmassa päivän.

-Eino Leino-

Pois aurinko painui, lankesi ilta

jäi taivahan rannalle säihkyvä silta,

mut kaukaa korven tummuvan yöstä

soi laulu ihmisen työstä.

-Eino Leino-

Kaikk’ on niin hiljaa mun ympärilläin

kaikk’ on niin hellää ja hyvää.

Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin

ja tuoksuvat rauhaa syvää.

-Eino Leino-

Tosin loppuvat kerran askeleet vaeltajilta,

kukin vuorostaan on nukkuva syliin maan.

Vaan katso; kaikki he kuitenkin mukana ovat,

nekin, joiden tomu on uupunut vaeltamaan.

-Uuno Kailas-

Kun mummot kuolevat

heistä tulee kukkaniittyjä ja heinää

ja joistakin mummoista tulee puita

ja he humisevat lastenlastensa yllä,

suojaavat heitä sateelta ja tuulelta

ja levittävät talvella oksansa lumimajoiksi heidän ylleen.

Mutta sitä ennen he ovat intohimoisia.

-Eeva Kilpi-

Ei mikään voi kuolla,

ei kukat, ei tuuli

ei rakkaus kuolla voi.

Ohi polku vain kulkee

ja kukat jää taakse

ja muualla tuuli soi

-Aila Meriluoto-

Kun kerran viimeisen suljen

nämä silmäni unista maan,

yhä ylemmäs silloinko kuljen,

yhä kauemmas nähdäkö saan.

-Yrjö Jylhä-

Aurinko laskee,

jo pitenee varjot.

Poissa on ystävä kallehin.

-Kari Rydman-

Ihmisen elinpäivät ovat kuin ruoho.

Kun tuuli käy hänen ylitsensä, ei häntä enää ole.

Ei kuolema ole arvoitus, joka kerran ratkeaa.

Se on ihmisen ihana oikeus taipaleensa tehtyään nukahtaa.

Helppo on maata päivätyön tehneen,

rauha on palkka raatajan parhain.

Jo Karjalan kunnailla lehtii puu,

jo Karjalan koivikot tuuheutuu,

käki kukkuu siellä ja kevät on,

vie sinne mun kaihoni pohjaton.

Kun noutaja niittää kypsää viljaa ja korjaa matkaajan väsyneen.

Kun sydän lämpöinen sammuu hiljaa, oisko aihetta muuhun kuin kiitokseen

Kun vanhuus saapui ja voimat uupui ja kaipuu kaikesta hälveni.

Sen näki korkein ja käteen tarttui, vei kotiin matkasta väsyneen.

Kun pitkän elämän elää saa, voi rauhassa uneen nukahtaa.

Kun kaikki on valmista, tehty työ,

on edessä rauhaisa yö.

Kätes voimakas turvaksi anna,

kun uuvun, nosta ja kanna,

ikirauhaan kerran vie.

Me olemme niin kuin uni,

ja niin kuin ruoho maan,

joka aamulla puhkeaa kukkaan

ja ehtoolla leikataan.

On päivä päättynyt, on tullut ilta,

on pursi irronnut maan laiturilta

ja saapunut rauhan satamaan.

Heittäkää arkulle hiljaa multaa,

siellä on mummo, siellä on kultaa.

Siellä on polut tasaiset astua,

siellä ei voi kyyneleet silmiin kastua.

Siellä on vihreät kunnaat ja lehdot,

siellä on pehmeät nukkua kehdot.

Sydän uupunut levon sai,

valkeni ikuinen sunnuntai

Päättyi pitkä kaari elon,

väsynyt on saanut levon.

Nuku unta rauhaisaa.

Elon päivä iltaan kallistuu, sato kypsä maahan painautuu,

taipuu täysipäinen tähkäpää, työ ja muistot aina jälkeen jää.

Väsymys tuli kuin hiipien hiljaa vei voimat ja unen antoi.

Se taittoi sukumme vanhinta viljaa, pois rakkaamme luokseen kantoi

Hiljeni askel, sydän uupui.

Herramme näki ja luokseen kutsui

Siell’ kukkia täynnä on maa

sydän uupunut levätä saa.

Kevyt kulkea on, ei ahdista siellä.

Ei tuskaa tunneta taivaan tiellä.

Askel hiljenee – seisahtuu,

liekki hiipuu – sammuu.

On kiitoksen ja jäähyväisten aika.

Elo mainen kun iltaan raukes,

oli tyyntä ja rauhaisaa niin.

Joku portti vain hiljaa aukes,

ja se iäks suljettiin.

Enkeli hiljaa vierellä kulki,

kädestä otti, syliinsä sulki.

Suojaansa otti siivillään,

kuiskasi hiljaa – lähdetään.

Soita tuuli, kerrro ikävämme.

Uni kaunis anna mummollemme.

Jonain päivänä tuuli vie pilvet,

aurinko tulee esiin.

Jonain päivänä surumme on

kevyempi kantaa.

Et ole ikiunessa, et ole poissa,

olet tuhat tuulta puistikoissa,

olet välke aallokossa,

olet timantti hankien loistossa.

Et ole jättänyt meitä, et ole vaiti

olet lintujen laulu taivaalla,

olet kuiskaus viljapellolla,

olet henkäys rakkaasi poskella.

Hän jätti tuuleen kuiskauksensa,

hymynsä auringon lämpöön ja

tähtiin silmiensä ystävällisen tuikkeen.

Järven rantoja laineet huuhtelee,

puut hiljaa kuiskii ja kuuntelee,

ei metsässä enää kulkijaa.

Me katsomme jälkiä kättesi töiden,

kiittäen, kaivaten, ikävöiden.

Kaikki on annettava pois,

taakatkin nostetaan sydämeltä lempeästi,

varovasti suru pyyhitään

kuin unohtuva uni.

Vain rakkaus jää, täydellinen valo.

(P. Perkiö)

Koskaan ei tiedä,

onko aikaa paljon vai vähän.

Yhtäkkiä vain huomaa,

se päättyi tähän.

Kun sammui sydän läheisen,

on aika surun hiljaisen.

Kädet paljon työtä tehneet,

mua lasna kantaneet,

kädet väsyneet, kädet rakkaat,

mun puolesta rukoilleet.

Ne peitteellä hiljaisina suonin sinisin

nyt viimeisen, viimeisen kerran

on käyneet ristihin.

Lähdit niin hiljaa,

että aamu vain kuuli.

Sylissään matkalle

sinut kantoi tuuli.

Mutt’ sydämiimme läpi elämän

jätit muistosi lämpimän.

Me kuljimme yhteistä taivalta,

pienen kappaleen maista matkaa.

Sinä saavutit sataman rauhaisan,

minä yksin saan tietäni jatkaa.

Niin äkkiä lähdit sä luotamme pois

emme sua vielä antaneet ois.

On suru, kaipaus suunnaton

mutt’ tiedämme sun hyvä olla on.

Nyt aikaa mennyttä katselen

ja polkua yhteistä muistelen.

Oli kukkia varrella polun sen,

ilon, onnen sekä myös murheiden.

Niistä kaikista sidon seppeleen,

rakas, Sinua kiittäen, kaivaten.

Nyt enkelten kanssa käyt käsityksin,

ei jätetty meitäkään tänne yksin.

Jäi muistoksi lämpösi suloinen,

silmäsi loiste, hymysi aurinkoinen.

Oli sulla sydän niin lämmin, hellä,

oli siellä paikka meillä jokaisella.

Mitään et pyytänyt, kaikkesi annoit,

meitä aina muistit ja huolta kannoit.

Kauniit muistot voimaa antaa,

surun raskaan hiljaa kantaa.

On aika hiljaa kiittää ja kättä puristaa,

pian meidät yhteen liittää vain muistojemme maa.

Jäi jälki sydämiimme, jälki unelmiin.

Sulle lausumme nyt näkemiin.

Päivä kauniin kesäisen

hiljeni sydän kultainen.

Lähtösi vaikea kestää on

surumme suuri ja sanaton.

Lohtuna muistot rakkaat.

Sen tiesi kesän aurinko,

sitä kuiski vieno tuuli

ja siinä pesää tehdessään

sen pihan linnut kuuli.

Se soi laulussa lintujen:

tää aamu on rakkaamme viimeinen.

Sinä odotit kevättä, kesää uutta,

sen valoa, lämpöä, suloisuutta.

Sait kauneimman, ihanan uuden maan.

Jäimme sinua kyynelin kaipaamaan.

Suurin suru on sanaton,

syvin kaipaus äänetön.

Säveltä hiljaisuuden sanat ei häiritä saa.

Kirkkaus ikuisuuden ihmistä koskettaa.

(H. Aaltonen)

Tuulien soitot ovat vaienneet.

Ympäri soi ikityynet veet.

(A.Hellaakoski)

Aamuruskosta iltaruskoon

kulkija elämän taivaltaa.

Määränpäähän saapuessaan

uneen rauhaisaan vaipua saa.

Askel hiljenee – seisahtuu,

liekki hiipuu – sammuu.

On kiitoksen ja jäähyväisten aika.

Herra on minun paimeneni,

ei minulta mitään puutu.

Viheriäisille niityille hän vie minut lepäämään,

virvoittavien vetten tykö hän minut johdattaa.

Minä olen ylösnousemus ja elämä,

joka uskoo minuun,

hän elää vaikka olisi kuollut.

Herra on antanut meille elämän.

Hänen kädessään

on myös lähtömme hetki.

Ihminen on kuin tuulen henkäys,

hänen päivänsä kuin pakeneva varjo.

(Ps. 144:4)

Ota syliisi,

hän on loppuun uupunut.

Ota syliisi, muuta emme pyydä nyt.

Ota hiljaa lempeästi kämmenelle, Jumala.

Niin hyvä on hänen siinä tuskitta nukkua.

On aika silmät sulkea

ja lepoon painaa pää.

Herran käsi siunaava

sun otsallesi jää.

Taivaan enkelten kyliin

sinut luotamme lähetettiin.

Pyhän Jumalan suureen syliin,

käsiin helliin ja rakastaviin.

On pursi irronnut maan laiturista,

vie virrat kuulaat kohti Jumalaa.

On lähdön hetki saapuva,

se kaikki kohtaa kerran.

Vaan milloin, millä tavalla,

se tiedossa on Herran.

Kätes voimakas turvaksi anna,

kun uuvun, nosta ja kanna,

ikirauhaan kerran vie.

Herra, kädelläsi

uneen painan pään,

kutsut ystäväsi lepäämään.

Käsi minut kantaa uuteen elämään,

ikirauhan antaa, valoon jään.

Tuonen lehto, öinen lehto

siell on hieno hietakehto

sinnepä lapseni saatan.

– Aleksis Kivi-

Minne meri ja taivas kantaa,
minne aalto ja tuuli käy,
siellä nouseva aurinko hohtaa
ja sydämelles lempeän rauhan suo.

Onnellinen hän,
joka päänsä painaa
iankaikkisen Isän syliin.
– Aleksis Kivi

Me kutsumme häntä, mutta hän ei käänny enää.

Siellä hän on matkalla lapsuutensa metsiin,

sinisen kukan ja kultaisen syksyn maahan.

Siellä laulavat toisenlaiset linnut.

-Sirkka Turkka-

Lepää rauhassa, tuulen kehdossa,

tuoksussa kesäisen maan.

Kaiken tänne jätän rikkaan kauniin maan.

Nousen taivaan sineen ruskoon punertavaan.

Me emme itke niitä päiviä, jotka ovat myötäsi menneet,

vaan olemme onnellisia, että ne päivät ovat olleet.

-Kari Rydman-

Hyvän, iloisen ihmisen muisto, miten mieltä se lämmittää.

Miten aina sen soinnusta sieluun sävel pieni soimaan jää.

Sinä saavutit taivaan rannan,

yllä tunturin huippujen oot,

ikirauha, ylhäällä siellä,

Sinun sielussas vallitkoon.

Kesäaamussa tuoni jo hiljaa soutaa

ja uupuneen lapsensa lepoon vie.

On eessäs, äiti, nyt ikuista poutaa,

niin tasaista kulkea taivaan tie.

Maan korvessa kulkevi lapsosen tie,

hänt´ ihana enkeli kotihin vie.

Niin pitkä on matka, ei kotia näy,

vaan ihana enkeli vierellä käy.

Levolle lasken, Luojani,

armias ole suojani.

Jos sijailtain en nousisi,

taivaaseen ota tykösi.

Sain nähdä, kuinka järvi hohtaa purppuraa,

ja päivä hiljaa painuu jo taivaanrannan taa.

Niin lähellä on alku ja matkan määränpää,

vain tuuli ylle vetten hiljaa soimaan jää.

Ei suurempaa rakkautta,

ei lujempaa ystävyyttä,

ei lämpimämpää syliä –

jäljelle jäi suunnaton kaipaus.

Olit niin kuin tähdenlento,

lapsukainen, pieni hento.

Valon loit sä kotihimme,

ikikaipuun sydämiimme.

Kauniina nauhana vuosien päivät

helmenä jokainen muistoksi jäivät.

Elämän päivien ketju on kallis,

helmist en yhdenkään kadota sallis.

Hän lähti, mutt´ on vielä lähellämme

tuhansin sitein meihin liittyen,

ja kotihin ja liki sydäntämme

jäi kaiku askelten rakkaiden.

On ajaton avaruus,

arjesta irronnut ikuisuus,

on rauha, hiljaisuus.

Ei syki enää sydän lämpöinen,

on poissa rakas, läheinen.

Kuvasi kultaisen

suljemme kätköihin sydämen.

Hetket hiljaiset jälkeesi jäivät

kullaten muistojen kirkkaimmat päivät.

Me muistamme silmäsi kirkkahat,

me muistamme muistosi hyvän.

Jätit meille muiston niin valoisan,

niin kauniin, rakkaan ja syvän.

Suo anteeksi, Isä, kyyneleet nää,

ne rakkautta on ja ikävää.

Rannalle himmeän lahden

aurinko laskenut on.

Kutsu soi iltahuudon,

taakka laskettu on.

Täyttyi määrä päivien,

joutui päivä iltaan.

Kääntyi katse taivaan kaarisiltaan.

Ota hellästi syliisi ja taivaaseen kanna,

ruusuilla peittele ja levätä anna.

Suo surun hiljaa muuttua kauniiksi muistoiksi.

Pääskyn siiven vallaton viilto

järven pintaan uinuvaan.

Luojani, elämän rikkaus, ihmeet

kuinka paljon annoitkaan!

Hyvästi heitän rakkaimmille,

se tehtävä on jokaisen aikanaan.

Mut katsokaa taivaalle sentyvälle

pääskynen jatkaa lentoaan…

Pysähtyi sydämes pursi

rauhan vienoille vesille,

armon auringon sylihin.

Paina pääsi enkelin syliin

ja näe kaunista unta,

sillä kotisi on nyt

kaunis taivaan valtakunta.

Takana elämän tuulet,

edessä rauha – iäisyys.

Rauha uneen uupuneelle,

matkan määrään saapuneelle.

Niin lähdit enkeli kultainen,

luo taivaan omien enkelten.

Kiitos yhteisistä päivistä lapsuuden,

kiitos vuosista jälkeen sen.

Sua kaipaan aina, veljeni kultainen.

Sun kuvasi, lapseni kultainen,

mä kätken pohjahan sydämen,

elon polkuja täällä kulkeissain

sua muistelen siunaten, rakastain.

Kauniit muistot eivät koskaan kuole,

eivätkä milloinkaan jätä yksin.

Niin hiljaa enkeli kulkua johti,

elon virran valkeita rantoja kohti.

Nyt nukut ikiunta

rauhallista, tuskatonta.